Ei näy loppua

Viime postausta kirjoittaessani huomasin, kuinka hankala on kirjoittaa menneisyydestä..
Tuntuu pahalta, että en ole kokenut samanlaista lapsuutta kuin muut.. Se tuntuu todella väärältä.
Huomasin myös, että olen jotenkin onnistunut sulkemaan kokemukset pääosin pois, koska viime tekstin kirjoittamiseen meni monta päivää. Jouduin oikein kaivelemaan mieleni sopukoita, jotta osaisin kirjoittaa kokemukset edes suurinpiirtein oikein.

Ala-asteella minulla oli yksi hyvä kaveri.
Olin todella kaunis lapsi, ja koen olevani edelleen poikkeuksellisen kaunis, verrattuna muihin suomalaisiin. En nyt halua vaikuttaa ylimieliseltä, mutta tiedostan itsekin olevani kaunis.
Ala-asteella olin suosittu ja kaikki halusivat olla kavereitani, tietysti se imarteli nuorta ihmistä todella paljon. En kuitenkaan kyennyt luottamaan moneenkaan ihmiseen, joten oli yksi ainoa ihminen, jonka päästin lähelle itseäni ja kokemuksiani. Tämä kyseinen ihminen on juuri hän, joka sai minut kirjoittamaan blogia. Olemme siis edelleen ystäviä.

Nuorempana olin aina sellainen, että johdattelin muita kuin pässiä narussa. Tottakai se kaikki manipulointi onnistui, koska muut tekivät kaikkensa saadakseen hyväksyntäni.
He tekivät puolestani kepposia, joita en itse uskaltanut. Ikinä ei kerrottu minun olevan kepposen keksijä. Sehän olisi vähentänyt heidän "pisteitä" minun silmissäni.
Olin tyytyväinen ihmisten huomioon ja käytin sitä todella paljon hyväksi.

Yläasteella huomasin ettei kaikki olekaan niin ruusunpunaista kun luulin.
Seiskaluokan alussa minua haukuttiin ja kiusattiin todella paljon, koska rintani olivat niin suuret verrattuna muihin tyttöihin.
Rintani aloittivat kasvunsa jo neljännellä luokalla. Viidennellä ne olivat jo sellaiset että muut sen huomasivat.
Seiskaluokalla aloin pukeutua todella löysiin paitoihin, jotta muiden tyttöjen haukkuminen loppuisi.
Ennen pitkää kasiluokalla tajusin, että poikien kiusaaminen ei ollut ilkeää, vaan he vain halusivat osoittaa kiinnostuksensa. Pikkuhiljaa jättivät "meloni"-kommenttinsa vähemmälle ja alkoivat kärkkyä enempi seuraani. Tyttöjen osalta kiusaamiseni vain jatkui, koska he huomasivat että pojat olivan minun kimpussani, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta.
Kuten sanottu, olin todella imarreltu huomiosta, mutta ennen pitkää se jatkuva suosio alkoi puuduttaa, ei saanut koulussa hetkeäkään rauhaa, vaikka olisi halunnut välillä olla yksin.

Aloin lintsata koulussa, ja mietin miten saisin rintani pienemmiksi.. Minua ahdisti todella paljon kun huomasin että kaikki ystäväni ovat poikia. Tytöt eivät edelleenkään hyväksyneet minua.
Laihduin todella paljon ahdistuksen takia. Aloin myös tietentahtoen laihduttamaan, koska ajattelin sen pienentävän rintojani. Olin jo ennestään hoikka, eivätkä rintani tietenkään pienentyneet juurikaan, enemmänkin ne vain korostuivat hoikkaa vartta vasten.

Käytin yhä enemmän ja enemmän löysiä vaatteita, nyt rintojen lisäksi myös laihuuden takia.
Tuntui hyvältä olla todella hoikka, mutta ihmiset huomasivat minun laihtuneen ja alkoivat kuittailla asiasta. Pahin oli äitini joka edelleen haukkui minua kaikesta turhasta, hän alkoi myös kuittailla että olin liian hoikka ja ettei miehet tykkää luurangoista.

Ysiluokan aikana tajusin, että olin pidemmän aikaa jo sairastanut anoreksiaa. Luin siitä todella paljon ja mietin että en ole sen oloinen joka siihen sairastuisi. Enhän minä voisi, koska olin kaunis ja suosittu.
Kerran erään riidan aikana, äitini huusi minulle että olen ruma anorektikkohuora. Vastasin että en ole ruma, enkä huora, mutta anorektikko taidan olla. Äitini vain nauroi.
Olin todella surullinen äitini suhtautumisesta. Olin lukenut muiden ihmisten kokemuksia ja niissä aina vanhemmat olivat huolestuneita ja veivät lähes väkisin heidät sairaalaan. Minun äitini ei..
Pikkuhiljaa mummini alkoi kysellä paljon huolistani ja laihtumisestani. Mummini vei minut sairaalaan, enkä ihme kyllä, mennyt sinne mitenkään vastentahtoisesti. Olin iloinen kun joku viimein huomasi ahdinkoni.
Sairaalassa minulle todettiin anoreksia. Mummini itki ja tivasi syytä tähän. Minä tuijotin vain eteeni ja hoin mielessäni "kiitos"..

Alamäki alkaa

Alamäkeni alkoi siitä päivästä kun vanhempani hakivat minut kotiin.

Tai no voiko sitä enään kodiksi kutsua, hehän olivat melkein vieraita minulle.

Mummini on kertonut jälkeenpäin katuvansa todella paljon sitä, ettei heti alkuunsa

tehnyt ilmoitusta vanhemmistani, mutta myöntää pelänneensä sitä, ettei saisikaan minua

itselleen vaan joutuisin jonnekkin muualle, eikä hän enään näkisi minua.

Ymmärrän kyllä ja olen helpottunut siitä, että tiedän ainakin jonkun välittäneen minusta

niin paljon..

Täyttäessäni kuusi, minulla ei ollut syntymäpäiviä. Onnittelut tulivat mummiltani.

Vanhempani eivät tuntuneet edes muistavan että oli syntymäpäiväni.

Äitini oli sanonut isälleni, että jaa, siitä on jo kuusi vuotta kun tulin kotiin ja sain

sinut kiinni pettämästä minua.

Mutta entä minä.. Tulithan kuitenkin kotiin minun kanssani. Oman lapsesi..

Mummini leipoi minulle kakun. Lauloi minulle. Leikimme. Kävimme puistossa.

Siinä syntymäpäiväni. Kiitos mummilleni, joka edes yritti.

Mummini mukaan syntymäpäiviä ei ollut muinakaan vuosina..

Seuraava muistoni on kesältä, jolloin olin 12-vuotias.

Äitini oli mennyt mummini kanssa kauppaan, ostamaan minulle uusia vaatteita

ja rintaliivit, koska mummini mukaan rintani olivat jo sen verran kasvaneet,

että liivit tarvittaisiin jo.

Olin huoneessani leikkimässä, istuin lattialla ja oveni oli auki.

Yhtäkkiä havahduin leikeistäni siihen kun tunsin takanani tuijotuksen.

Isäni seisoi takanani ja sanoi, että pitäisi mennä suihkuun, ennen kuin äiti tulee.

Yritin sanoa, että ei tarvitse koska kävin aamulla, mutta isäni ei kuunnellut.

Hän otti tukastani kiinni ja nosti minut ylös. Vei kylpyhuoneeseen ja sanoi että

nyt käyt suihkussa kun käsketään.

Isä haisi vahvasti viinalle ja tupakalle. Minua yökötti se haju. En ollut vielä

vuosienkaan aikana tottunut siihen.

Isä laittoi suihkun päälle ja käski minun riisua.

Tiesin itsekkin kehoni muutoksen ja minua nolotti riisua isäni edessä. 

Pyysin häntä menemään pois siksi aikaa kun peseydyn.

Hän sanoi, että haluaa varmistaa että käyn suihkussa.

Riisuin nolostuneena hänen edesseen ja jalassani oli enään pikkuhousut.

Isäni pysäytti riisumiseni ja tarkasteli minua. Hän kehui rintojani.

Minua ahdisti, koska en ollut tottunut omaan kroppaani, joka oli muuttunut

niin paljon. 

Isäni sanoi, että haluaa riisua pikkuhousuni. Sanoin että voin kyllä itsekkin.

Hän läimäytti minua poskelle ja sanoi että isää totellaan ja jos ei totella

niin laitetaan tottelemaan. Hän polvistui taakseni ja alkoi riisua pikkuhousujani.

Minua inhotti ja ahdisti.. 

Hän riisui ne kokonaan ja laittoi kätensä takapuoleni päälle ja silitti. 

Kysyi miltä tuntuu. Vastasin että ahdistaa ja pyysin lopettamaan..

Isäni istui pytyn päälle ja käski minut vatsalleen hänen polvensa päälle.

Hän läiski takapuoltani kunnes se oli aivan punainen ja kipeä.

Sitten hän käski minut seisomaan, pyysi anteeksi ja suuteli ja puhalteli

takapuoltani. Silitti ja kysyi että helpottaako.

Kysyin isältäni, pääsisinkö jo menemään suihkuun, hän käski odottaa hetken.

Isäni nousi ylös ja hänen housunsa pullottivat. Tiesin kyllä silloin jo että

miksi, ja minua alkoi inhottaa.

Isäni riisui paitansa ja housunsa, jätti kuitenkin alushousut jalkaan.

Hän sanoi tulevansa kanssani suihkuun, yritin sanoa että en halua, koska

minua nolottaa. Hän läimäytti minua poskelle.

Menin suihkuun ja yritin peitellä itseä edes hieman, isäni käski lopettaa

peittelyn.

Isä riisui alushousunsa ja minua alkoi ällöttää hänen peniksensä.

Se näytti liian suurelta ja inhottavalta. 

Isäni tuli suihkuun kanssani ja pesin juuri hiuksistani shampoota pois.

Silmäni olivat kiinni jotta niihin ei menisi pesuainetta.

Tunsin kuinka isäni oli tullut lähelleni ja painoi itseään minua vasten.

Hän silitti rintojani. En uskaltanut kieltää, enkä avata silmiä.

Jatkoin vain hiusten viruttamista ja toivoin että äiti tulisi pian kotiin.

Sain pestyä hiukseni ja isäni käski avata silmät. Avasin ne ja isäni pyysi

ottamaan kiinni peniksestään ja katsomaan sitä.

Isäni mumisi kuinka hyvältä pienet ja sileät kädet tuntuvat sen ympärillä.

Hän pohti ääneen kuinka mahtavalta tuntuisi pienet pehmeät huulet ja kieli.

Sanoin isälleni että en aio koskea siihen suullani, jolloin hän suuttui ja kielsi

keskeyttämästä. Hän otti tukastani kiinni ja riuhtaisi minut alemmas ja käski

pussata penistään.

Kumarruin alemmas ja juuri kun pussasin sitä, niin äitini tuli kylpyhuoneeseen.

Hän vain katsoi. Ei tehnyt mitään, tuijotti vain.

Isäni veti tukasta minut ylös ja käski pukeutua. Hän sanoi äidilleni että näetkös,

tämmöinen tästä meidän tytöstä on tullut ja naureskeli.

Siitä päivästä lähtien äiti oli minulle entistä ilkeämpi ja kylmempi.

Lisäksi hän alkoi haukkua minua. Olin huora, äpärä, lortto ja ties mitä.

Yritin kuulemma pilata äitini elämän ja vikitellä oman isäni, jotta äitini jäisi

yksin..

Mutta sehän olin minä, jota kohtaan tehtiin väärin..

Elämäni alku

Synnyin vuonna 1988.

Perheeseen jossa minua ei rakastettu. Tai siltä ainakin tuntui.

Eli pitäisi ehkä sanoa, että perheeseen jossa minua ei rakastettu tarpeeksi.

Mummini kertoi minulle, että äitini ollessa raskaana, hän ei pystynyt eikä halunnut

pysyä erossa viinasta ja tupakasta. Hän siis poltti koko raskausaikansa ja viinakin maistui.

Onneksi minulla ei vielä tähänkään mennessä ole siitä huolimatta ilmennyt muuta

sairautta kuin astma. Olen uskotellut itselleni, että jokin ylempi taho ei halunnut rankaista

minua, silloin niin pientä ja viatonta lasta, oman äitini virheistä.

Palataan asiaan.

Isäni petti äitiäni lähes koko raskausajan, koska raskausaika toi mukanaan kaikenmoista

vaivaa ja varsinkin pahoinvointia. Isäni ei kuulemma edes yrittänyt peitellä pettämisiään.

Ja äitini kesti, koska ei halunnut rahoittaa yksin tulevan lapsen, minun, elämää.

Kun synnyin, isäni ei kuulemma ollut edes tullut sairaalaan katsomaan minua eikä 

äitiäni. Oli vain "juhlistanut" kotona syntymistäni, eli ryypännyt vielä kun oli 

mahdollista. Voi kumpa se ryyppääminen olisikin loppunut syntymääni.

Kun sitten mummi vei meidät, väsyneen äidin ja vastasyntyneen lapsen, kotiin,

isäni oli ollut kovassa humalassa ja täydessä touhussa kahden vanhahkon

naisen kanssa.

Seuraavana päivänä kotiinpääsystä, äitini oli jo antanut minut hoitoon mummilleni.

Hän itse oli lähtenyt isäni kanssa juhlimaan. Kuulemma uuden elämän syntymistä.

He olivat viipyneet sillä reissulla neljä päivää.

Mummini oli sanonut äidilleni ettei enään aio luovuttaa minua takaisin, koska 

tarvitsen paremman äidin, sellaisen joka oikeasti rakastaa minua.

Seuraavana päivänä äitini kuitenkin oli hakenut minut kotiin.

Eräänä iltana, noin kaksi viikkoa syntymästäni, äitini soitti mummilleni.

Hän oli kovassa humalassa ja huusi mummilleni, että hänen täytyy tulla hakemaan

itkevä ja typerä kakara pois.

Mummini oli mennyt nopeaa paikalle ja olin ollut sängyssäni ilman vaatteita ja yltä

päältä paskassa ja kusessa, ja huutanut lakkaamatta.

Mummini pesi minut ja syötti, olin rauhoittunut heti.

Hän kysyi äidiltäni, milloin oli viimeks antanut ruokaa minulle. Äitini vastasi, että ei

ole varma, koska on ollut humalassa.

Mummini otti minut luoksensa ja vanhempani kävivät katsomassa minua joskus

harvakseltaan.

Kului vuosia ja kun olin täyttänyt viisi, äitini tuli isän kanssa ja sanoi että haluaa

minut, oman rakkaan lapsensa, takaisin kotiin.

Aloitan

En todellakaan tiedä mikä sai minut aloittamaan blogin kirjoituksen.
Se tuntui niin jännältä ja vieraalta.

Vielä muutama viikko sitten, kun hyvä ystäväni ehdotti minulle tätä,
naureskelin vain ettei minusta olisi bloggaajaksi.
Ei ole kyse siitä etteikö elämässäni tapahtuisi mitään bloggaamisen arvoista,
päinvastoin. Idea vain tuntui hölmöltä. Entä jos joku tunnistaisi minut?

Todellisen minäni tuntee vain minä itse ja paras ystäväni.
Ei edes ihana mieheni, jonka kanssa olen kihloissa.
Eikä tietenkään myöskään rakas lapseni, joka on puolentoista vuoden
ikäinen.

Tulevien postausten aikana jaan menneen elämäni osiin.
Onhan se hyvä aloittaa niin, jotta kuulette kuinka minusta tuli tällainen.