Ennen lapseni syntymää, en ollut juurikaan tekemisissä vanhempieni kanssa.
Sillointällöin juttelin äitini kanssa, kun hän pyysi rahaa lainaan. Isäni ei soitellut edes sen vertaa.
Vaikka lapsuuteni oli sellainen kuin oli, niin olisin silti mielelläni kuullut edes välillä vanhemmistani.
Toki olen heille edelleen vihainen, mutta se alkaa helpottaa kun olen ammattilaisen kanssa päässyt asioita selvittämään.
Kun lapseni syntyi, niin yllätyksekseni äitini tuli mummini mukana sairaalaan katsomaan meitä.
Olin tietenkin todella otettu. Mutta silti pyysin äitiäni lähtemään. En antanut hänen edes nähdä lapsenlastaan.
Äitini lähdettyä juttelin pitkään mummini kanssa. Hän oli sitä mieltä, että lapsen takia olisi hyvä yrittää olla sovussa äitini kanssa. Varmasti lapsikin haluaisi isompana että hänellä on mummi ja ukki, niinkuin muillakin lapsilla.
Seuraavana päivänä mummini toi äidin mukanaan uudestaan. Juttelimme äidin kanssa ja tajusin kuinka paljon rakastan häntä, vaikka hän isän kanssa tekikin lapsuudestani helvettiä.
Ja kyllä, kuten sanoin, niin edelleen olen hänelle ja isälle vihainen, mutta he ovat silti vanhempiani..
Kun äiti sai pojan syliin, hän purskahti itkuun. Kehui kuinka lapsella on isänsä silmät ja äitinsä nenä. Suukotteli lasta. Halaili.
Isä ei tullut sairaalaan lainkaan. Isäni ei edes onnitellut.
Tosin, enhän ollut edes nähnyt isääni moneen vuoteen..
Muutaman viikon kuluttua menimme lapseni ja mieheni kanssa käymään vanhempieni luona.
Isä sanoi vain että onnea lapsesta. Ei muuta. Hän meni takapihalle juomaan olutta.
Hetken kuluttua menin perässä. Sanoin isälle suoraan olevani edelleen hyvin vihainen, mutta silti haluaisin lapsen takia tulla toimeen
Isäni suostui tulemaan sisälle katsomaan lasta. Piti jopa hetken sylissä.
Ajan mittaan suhteeni vanhempiini parani.
Edelleenkään välimme ei tietenkään ole läheskään samanlainen kuin normaalilla perheellä, mutta olen tyytyväinen tähän.
